Puuviittojen valmistusohje
1. Vitsaspuiden hankinta
2.
Pärepuiden hankinta
3.
Päreiden valmistus
4. Viittakorien
valmistus
5.
Vitsaspuiden hauduttaminen
6. Vitsasrankojen
vääntäminen
7. Vitsasten
kiertäminen
8.
Viittasalkojen valmistus
9. Viittakivien
hankinta
10. Viittakivien lastaus
11. Kohopropsien hankinta
12. Viittojen laskeminen
13. Muutosten aikaa
| |
Anders Alborg
kertoo saaristokirjailija Altti Holmroosille Jungfrusundin
luotsimuseossa, kuinka hänen nuoruudessaan valmistettiin
puuviittoja. |
1.
Viittakivien vitsaspuiden hankinta
 Jotta
viitat pysyisivät paikoillaan, ne
ankkuroitiin kivien avulla. Kivet taas liitettiin kuusivitsaksen ja
edelleen
kuusitapin avulla viittasalkoon tai useimmiten sen pidennettyyn osaan
eli
viittajatkokseen. Pitkiä ja tasaisen paksuja
kuusennäreitä löytyi
tiheäkasvuisista paikoista, joissa ne kasvoivat niin liki
toisiaan, että niiden
välistä vain vaivoin pääsi
kulkemaan. Heiveröisiä oksia ei juuri mahtunut
kasvamaan latvaa alempana. Puut kaadettiin talvella ja vedettiin kotiin
hevosreellä. Kuorma tuppasi
väkisinkin kasvamaan melkoiseksi, koska yleensä
metsässä liikkui pari kolme
luotsia yhdessä. Tosin yksi kuusenrunko sai olla
läpimitaltaan korkeintaan
viisi senttiä. Kun jokaisen luotsin tehtäviin kuului
asettaa paikalleen
keskimäärin 15 viittaa, kaksi viittakivivitsasta
(vitsas ja tappi) viittaa
kohden ja muutamia ylimääräisiä
"susien" varalta, sekä vuoden mittaan
tarvittavia korvaavia viittoja, kasvoi kolmen miehen kuorma
vähintään sadaksi
kuusennäreeksi.
Luotsien pojat saivat yleensä osallistua
työhön niin pian kuin jaksoivat kantaa
kirvestä. Ajan mittaan kuusivarat tietysti
vähenivät luotsipaikkojen
läheisyydestä ja puut oli haettava kauem- paa. Pisin
puunhakumatka, johon itse
osallistuin, suuntautui Kasnäsin Storlandetiin, noin kah-
deksan
kilometrin
päähän Högsårasta.
2.
Pärepuiden hankinta
 Huippumerkit
ja viittakorit tehtiin kapeista
päreistä eli tikuista, joiden pituus
määräytyi korin koon mukaan. Ne olivat
vain viiden sentin levyisiä ja parin kolmen millin
vahvuisia. Tikut tehtiin
hitaasti kasvaneesta, yleensä
kalliomännystä. "Tikkumännyn" tunnisti
litteistä
ja sileäkuorisista puista, jotka kasvoivat suorina ja
tasaisina riveinä. Tuore
puu pilkottiin ja muotoiltiin noin 5 - 6
sentin
paksuisiksi pölkyiksi, joita kuivateltiin muutaman viikon ajan
leivinuunissa.
3. Päreiden
valmistus
 Pölkyistä
kiskottiin päreitä puukolla ja puunuijalla
siten, että puuainekset aina puolittuivat. Viimeinen halkaisu
tehtiin
ainoastaan käsin ja puukolla. Nuorille, joilta puuttui
sekä kokemusta että
voimaa, tämä oli vaikeaa työtä ja
heistä olikin usein yhtä paljon haittaa kuin
hyötyä. Kun puukkoa lyötiin vasaralla, se
saattoi katketa. Myöhemmin päreiden
teko annettiin tehtäväksi sille, joka oli halukas
ryhtymään puuhaan kappalemaksua
vastaan. Viisikymmenluvun alusta lähtien käytettiin
melkein yksinomaan
sahattuja päreitä, jotka eivät kuitenkaan
olleet läheskään yhtä
kestäviä kuin
halkaistut.
4. Viittakorien
valmistus
 Viittakorit
tehtiin yhdistämällä päreet tuuman
lankanaulalla korivanteisiin, jotka tehtiin voipytyn vanteista,
aiemmin
pilkotuista pähkinäpensas- kepeistä jotka
taivutettiin sopivaan muotoon. Niitä
käytettiin vielä jonkin aikaa sotien
jälkeenkin. Eräissä muissa paikoissa
korinteossa käytettiin työtä helpottavia
naulaustelineitä, ei kuitenkaan
Högsårassa. Käytössä
oli kuitenkin menetelmä, joka perustui siihen, että
perusvanteisiin rautalangoin kiinnitetty peltipurkki toimi kapeiden
tikunpäiden
yhteenkerääjänä. Korit tulivat edes
jossain määrin tasasuhtaisiksi, kun
välivanne vietiin puolivalmiiseen koriin. Kun kori oli
naulattu valmiiksi, sen
yläpää sidottiin lujasti yhteen, jotta tikut
saisivat oikean kaarevan muodon,
eivätkä katkeaisi viittaan
kiinnitettäessä. Joillakin luotsiasemilla tehtiin
paperirullista
holkki, johon korinpäät kiinnitettiin.
Tätä menetelmää ei koskaan
sovellettu
Högsårassa. 1960-luvun
puolivälissä otettiin kokonaisina valetut muoviset
viittakorit käyttöön. Ne ovat
pärekoreja paljon vahvempia, mutta puukorien
kaunista muotoa ei nykyään saada aikaan muuten kuin
muuttamalla muotteja, mikä
kävisi kalliiksi. Saattaa tosin olla niinkin, että
vain vanhemmat luotsit
pitävät kaarevaa muotoa kauniimpana kuin nykyaikaista
suoraa suppiloa.
5.
Vitsaspuiden hauduttaminen
 Vilttakivivitsasten
valmistukseen talven aikana
metsästä kuljetetut kuusirangat haudutettiin
pehmeiksi ja taipuisiksi. Tämä
tapahtui pitkässä haudutusrummussa eli
"pasassa". johon kuumaa höyryä
laskettiin vedellä täytetystä peltivadista
rummun keskikohdan alapuolelle
asennetusta puuputkesta. Peltiastian alla paloi jatkuvasti tuli.
Näihin töihin
liittyi monta vaaraa; kuumaa höyryä virtasi kaikista
saumoista, haudutetut
rangat olivat tulikuumia ja lisäksi kaikilla oli kiire,
mistä syystä lapsia ei
päästetty lähelle. Vain isommat pojat saivat
joskus auttaa polttopuiden
kantamisessa, halonhakkuussa ja muissa vaarattomammissa
tehtävissä.
6.
Vitsasrankojen vääntäminen
 Kun
rankaerä oli hautunut, otettiin rangat yksi
kerrallaan haudutusrummusta. Niiden ohuemmat päät
painettiin puun haaraan
vääntölaitteeseen. Pitkä ripa
ruuvattiin kiinni nelikulmaiseksi muotoiltuun
paksumpaan päähän. Sitten yksi mies
väänsi vitsasta sen sydämen ympäri
samalla
kun toinen tai kaksi muuta väänsi laitetta niin,
että ranka, joka nyt oli
pehmennyt myös kuitujen poikkisuunnassa, kiertyi
vääntölaitteen ympärille.
Vanhempi tapa hauduttaa rankoja oli liikuttaa niitä
edestakaisin avoimen tulen läpi, kunnes ne olivat niin
lämpimät, että niitä
voitiin vääntää.
Eivätköhän siinä sekä
rangat että miehet nokeentuneet!
Vitsasten vääntämisessä voitiin
rangan
paksummassa
päässä käyttää
paksua
ketjunpätkää rivan asemasta.
Vääntäminen tapahtui
sinkoamalla ketjua ympäri. Tämä
menetelmä tuotti
heikon tuloksen paksummassa
päässä, koska se oli
väännettäessä
jäykempi.
7.
Vitsasten kiertäminen
Heti
kun kuuma kuusenranka oli väännetty, se
vedettiin pois vääntölaitteesta ja
kierrettiin kehäksi, joka soveltui viittakiven
ympäröimiseen. Joka toisesta vitsaksesta tehtiin
tappi eli periaatteessa
kaksinkertainen rahje, jota ei pujottu vaan kiedottiin yhteen. Jotta
tappi
säilyttäisi muotonsa, se lukittiin
tätä tarkoitusta varten tehdyllä tikulla,
jossa oli terävä pää ja lovi. Samaa
tikkua käytettiin myöhemmin, kun tapilla
yhdistettiin viittakivi viittajatkokseen.
 Vitsasten
käytöstä viittakivien
ympärillä
luovuttiin 1940-luvun alussa, jolloin siirryttiin kiilapultteihin,
joita
aikaisemmin oli käytetty vain kaupunkiasemilla. Ensiksi
käytettiin ns.
P-pultteja ja myöhemmin parilla renkaalla varustettuja
rengaspultteja. Noin
kahdenkymmenen vuoden ajan reiät tehtiin käsin
moukarin ja käsiporan avulla.
Vasta kuusikymmenluvun alussa siirryttiin
käyttämään moottoriporia.
8.
Viittasalkojen valmistus
 Viittasalot
kaadettiin yleensä kesällä, jolloin
puun kuori irtosi helposti. Salot pinottiin
metsässä ja kuljetettiin
talvikelillä viittapaikalle, jona tavallisesti toimi
luotsin yksityinen
laituripaikka. Kevättalvella, Marianpäivän
jälkeen, aloitettiin viittojen ja
jatkosten hoito. Viittojen alaosat veistettiin nelikulmaisiksi (n.
4 x 4
tuumaa), jotta ne
olisivat helpompia työstää. Pinta
siloteltiin puukolla tai höylättiin
tasaiseksi. Sopivalla säällä viitat
maalattiin oikean värisiksi. Yleensä kaksi
maalikerrosta riitti, mutta aina löytyi joku joka veti yhden
kerroksen lakkaa
tai -
kuten
siihen aikaan sanottiin,
”copalia” päälle.
Jatkokset
veistettiin kahdelta puolelta, osin
painon vähentämiseksi, osin myös kelluvuuden
parantamiseksi. Paksu viitta
vaatii isomman kiven pysyäkseen paikallaan. Samasta
syystä käytettiin usein
myös tuoreita talvella kaadettuja jatkoksia. Jatkoksen
alaosaan tehtiin soikea,
noin 13 senttiä pitkä ja 5
senttiä
leveä aukko, jonka lävitse tappi oli
määrä
vetää.
9. Viittakivien
hankinta
Keväällä,
heti
jäiden lähdön jälkeen,
lähdettiin kivikkoiselle rannalle kiviä
keräämään.
Ihanteellinen viittakivi oli pitkänomainen, mieluiten
munuaisen muotoinen kivi,
joka painoi noin 150 kiloa.
Sitä mukaa kun sopivat kivet rannoilta vietiin, alkoivat
viittakivet poiketa
ihanteesta. Jotta vitsakset saataisiin pysymään
kivien päällä, ne kiilattiin
erityisillä uurretuilla kiiloilla, Kiilojen muoto
käy ilmi kohdan 7 kuvasta. Toisinaan
vitsasseppele oli avattava ja sen kokoa muutettava. Kiilapultteihin
siirtymisen
myötä kivien etsiminen helpottui, koska voitiin
käyttää millaisia kiviä
tahansa.
10. Viittakivien
lastaus
Kun
tarvittava määrä kiviä oli koossa,
tuli
lastauksen vuoro. Siinä käytettiin apuna mastoon
kiinnitettyä taljaa.
Lastaaminen oli melko vaivalloista. Kun kivet oli saatu veneeseen, oli
aika
kiilata vitsas.
11. Kohopropsien
hankinta
Ennen
viittamatkalle lähtöä piti puukohot eli
pakkapuut lastata veneeseen. Pakkapuut
olivat kuorittuja tai aisattuja metrin pituisia kuusipropseja.
Viittaan
tarvittiin 2
- 5 pakkapuuta.
Viiteentoista viittaan kului puolisentoista kuutiota kuusipropseja.
Propseja
käytettiin viittakohoina 1960- luvun puoleenväliin
saakka, jolloin siirryttiin
styroksikohoihin.
12. Viittojen
laskeminen
 Aina
20-luvulle saakka joutuivat luotsit laskemaan
viitat omista purje- tai soutuveneistään. Viitat
viimeisteltiin siinä
mat kanteon ohessa. Ensin kiinnitettiin huippumerkit
kaapelikierteisellä
langalla ja nauloilla ja niitä tuettiin rautalangoilla tai
poikkipuulla korin
alaosasta. Sen jälkeen puukellukkeet naulattiin viitassa
olevan merkin
kohdalle. Tämä merkki piti saada veden
keskikorkeuden tasolle. Jos viittapaikka
oli hyvä, ts. pohja oli tasainen ja viitalle oli reilusti
tilaa, jatkettiin
viittaa valmiiksi -
aiemmin
luotinarun, myöhemmin jatkokseen tehtyjen merkkien avulla.
Veneessä oli tavallisesti nelihenkinen miehistö.
Keulassa istui "ankkurimies",
keskellä soutaja ja "kohomies" ja
vielä perässä "luotaaja"
eli viitanlaskusta
vastaava luotsi.
Viittapaikalle
tultaessa ankkuroitiin tuulenpuolelle ja löysättiin
ankkuriköyttä. kunnes
oltiin viittapaikan tasalla. Kivi nostettiin veneen reunalle ja viitta
laskettiin niin pitkälle veteen, että veneeseen
jäi vain jatkoksen paksumpi pää.
Kivi kytkettiin tapilla jatkokseen. jolloin se oli valmis
ankkuroitavaksi.
Tämän jälkeen ankkurimies ja soutaja
ohjasivat vaihtamalla ankkuriköyden kiinnityskohtaa
veneessä niin, että vene leikkasi viitan
sijaintilinjan, sekä soutamalla
jommallakummalla puolella. Luotaaja tarkisti syvyyden ja pohjan laadun
käsiluodilla, tarkkaillen samalla viitan sijoitinmerkkilinjoja
maissa. Kaiken
ollessa kohdallaan kuului komento "anna
mennä" ja kellukkeenkiinnittäjä
vieritti kiven yli laidan. Jos kaikki meni hyvin, viitta asettui heti
oikealle
paikalleen. muussa tapauksessa se oli käsin tai rahkeen ja
taljan avulla
nostettava ylös. minkä jälkeen
venettä ja viittaa oli kammettava airoin kunnes
syvyys oli oikea.
Kun uusi viitta
oli saatu paikoilleen, oli aika poistaa vanha. Senaikaisilla
varusteilla se ei
ollutkaan aivan yksinkertainen tehtävä. Siksi vanha
viitta ympäröitiinkin
rahkeella ja väännettiin sitten kangella kunnes joko
tappi katkesi tai jatkos
irtosi. Mikä sitten oli upotakseen, sai upota. mikä
kellui, sai kellua kunnes
ajautui rantaan. Rantakiviä vasten puhtaaksi hankautunut
puutavara otettiin
talteen mm. rakennusaineeksi, aidanseipäiksi tai kalasaaliin
kuivaustelineiksi
ja ennen kaikkea haloiksi. Kellukkeista tulikin erinomaisia halkoja.
Uudestaan
ei kerran lionnut puu enää viittakellukkeeksi
kelvannut. Joitakin hyvin säilyneitä
viittasalkoja vielä saatettiinkin
käyttää toistamiseen, kunhan ne ensin olivat
saaneet kuivua vuoden verran.
13. Muutosten aikaa
Menetelmät
ja materiaalit ovat muuttuneet
kehityksen myötä. Vedenpinnan yläpuoliset
viitanosat ovat kauimmin säilyneet
muuttumattomina -
niiden
muoto on yhä alkuperäinen. Värit ovat
kuitenkin muuttuneet.
Huippumerkit ovat muovisia ja eräät viitat
varustetaan peltisin
tutkaheijastimin. Kohot ovat nykyisin styroksia. Tapit vaihtuivat
ensin
sankarautoihin. ja kun propeeniköysi otettiin
käyttöön, tapeista luovuttiin
kokonaan. Viittaveneet ovat
moottorikäyttöisiä. Talja korvattiin ensin
käsikäyttöisellä vintturilla,
sitten hydraulisilla nostolaitteilla. Luoti on
korvattu kaikuluotaimella ja pitkäaikaisen luodin
käyttökokemuksen pohjan
laadusta antaman tiedon, ovat korvannet numeroluettelot. Viitat
valmistaa "viittojen
valmistaja" ja niiden paikalleen asettamisesta huolehtivat
"väylämiehet".
Kutterinhoitaja ohjaa ja hoitaa vintturin. Luotsi taas on
nykyään valvoja, joka
vastaa siitä, että viitta sijoittuu oikealle
paikalleen. Nykyäänkin voi hyvin
suoritetusta työstä tuntea tyydytystä, mutta
entisaikojen luotsit tunsivat sitä
paljon suuremmassa määrin, koska he olivat
nähneet viittojen eteen niin paljon
enemmän vaivaa.
©1977 Anders
Alborg. Högsåra
|
